Aina saapuu maanantai...

Ei sitten ois pitänyt kokeilla tiputtaa sitä Seronilia takas 20 mg:n. Ei todellakaan hyvä olo!!! Nostin takas 40 mg:n. Lekuri saa huoemnna sanoa, mitä sanoo, mutta mä en halua näitä "pakko syödä pameja, kun pää hajoo"-päiviä yhtään enempää!

Ei siis mikään kehuttava päivä tänään. Suunnitelmissa oli pyörähtää Sellossa sen jälkeen kun oon vienyt Volvon (vihdoinkin) pajalle. Tais jäädä suunnitteluasteelle, oon ylpeä itsestäni kunhan saan sen auton vietyä Lintuvaaraan :/

Mä en hirveen pitkään näitä oloja kyllä kestä. Lauantaina jännitin jopa mutsille menoa. Oikeesti välillä itkettää, että mitä helvettiä mulle on tapahtumassa. No, enemmän niitä hyviä päiviä alkaa olemaan, kun huonoja. Nää huonot vaan tuntuu ahdistavan vielä enemmän, kun on jo tullut sellanen olo, että kaikki on ihan ok..

Härkää sarvista jne. Kyllä tääkin maanantai kohta loppuu!!

Uskon, uskon!!

Pöhnä sitten meni jossain vaiheessa ohi. Tulin kotiin ja siivosin keittiön, olisin myös imuroinut, mutta kissoja oli traumatisoitu tarpeeksi parvekkeen hiekkapuhelluksella, joten siirsin sen myöhemmäksi ajankohdaksi.

Istuin ja katsoin Matkaoppaita, siellä oli pari kundia, jotka veti DSD:tä ja mulle tuli INTO. Sellanen oikea kaipaus veteen, mä huomasin odottavani kesää ja yhtäkkiä huomasin olevani Hanko Divingin sivuilla miettimässä ensi kesän sukellusreissuja.

Aivan mieletön fiilis, mä en ole innostunut mistään näin pitkään aikaan. Meilit on nyt lähtenyt viime kesän porukalle ja hommat rullaa eteenpäin =)

Järki jäässä....

Mä vihaan tätä oloa; tätä pöhnää. Nostin Seronilit ihan itsekseni 40 mg:n. Joo, tiedän ettei sais, mutta olotila alko olemaan aika kurja (en nyt pöhnältäni edes keksi parempaa sanaa..). Sitten jouduin ylläripalaveriin ja jouduin ottamaan pamin selvitäkseni siitä. Ei tää oo kivaa. Pää ei toimi, mutta jos lääkkeitä ei syö, niin on toimintakyvytön.

Pamit vielä lyhentää pinnaa tietyssä mielessä; äsken meinasin posahtaa duunikaverille, kun se puhu suu täynnä banaania.

Hyvä pää: koita kestää kuukaus pääsiäiseen ja sitten taas kuukaus viikon lomaan!!! Please!

Väsyttää vol jotain...

Mä oon käytännössä nukkunut 48 tuntia putkeen. Oli pakko eilen soittaa töihin, että oon vatsataudissa. joo, valehtelin, mutta mä olin niin poikki (ja oon kyllä vieläkin), ettei musta olisi ollut mitään hyötyä.

Pakko nostaa Seronilit 40:n, tää olo alko heti, kun Azona puolitettiin. Mä nukun kyllä hyvin, mutta on kokoajan sellanen vetämätön olo.

Kuinkakohan paljon unta tarttis, että tää väsymys oikeesti loppuis? Ois jo huhtikuu, mä todellakin aion mennä mökille viettämään mun 3kymppisiä ja vappua ja imeä energiaa luonnosta; tonkia kukkapenkkejä ja vaan olla. Linda sanoo, ettei saa suunnitella niin pitkälle, mutta mä en halua mitään bileitä ja vappua siihen vielä päälle. Ulkomaille voisin lähteä, jos ois rahaa, mutta mökki kuulostaa kyllä tällä hetkellä parhaalta vaihtoehdolta.

Nyt taas nukkumaan (klo on 21.20, kun normisti valvon puoleenyöhön), jos vaikka huomenna jaksais jotain...

Perkele sanon minä...

Koita nyt sitten selittää ihmisille, mikä tää mun olo on! Joo-o: ottaisin mielelläni itseäni niskasta kiinni ja menisin ulos ja lenkille tai uimaan tai ihan mitä vaan, mutta kun ei kykene!

Mä alan väsymään päivä päivältä enemmän siihen, että ihmiset antaa mulle "hyviä neuvoja". Yrittäkää nyt käsittää, että mun pää on ROMUNA, TOHJONA ja suurimman osan ajasta vielä kaiken lisäks ILMAN JÄRKEÄ! Viimeks eilen sain PUOLLUSTELLA itseäni sellaselle ihmiselle, jolle en ikimaailmassa olisi uskonut joutuvani selittelemään yhtään mitään.

En yhtään ihmettele, miksi masentuneet ihmiset eristäytyy muusta maailmasta. Onko sinne ulos kiva mennä, kun mieli on musta kun ukkospilvi ja itku ei ole kaukana? Helvettiäkö se auringonpaiste siihen vaikuttaa, että mun aivoissa on jotain vikaa ja mä ajatukset kiertää kehää.

Joo, parempia päiviä on nykyään enemmän kun huonoja, myönnän sen kyllä. Ja voi olla, että jotkut ei vaan näe sitä mun ukkospilveä pään päällä; kulissit pidetään aina kunnossa. Mutta tässäkin kyse ihmisestä, jonka suhteen olen ollut totaalisen rehellinen kaikkien asioideni kanssa.

Kiitos luojalle niistä ystävistä, jotka on elänyt mun rinnalla viimeset 15 vuotta. Ne tietää ja ymmärtää...

Väsyttää vol 2.

Pesin vessan ja pyykkiä... pyykit vieläkin koneessa. Nyt olen aivan loppu. Sänky tekisi hyvää ja kohta sinne pitää varmaan vetäytyä. Vähän jännittää, miten tuo Azonan puolittaminen vaikuttaa yöuniin. No, huomennahan sen näkee.

H soitti tänään ja pyysi mua käymään sunnuntaina. Mä haluaisin mennä, me ei olla nähty varmaan kohta 4 kuukauteen, mutta kun se ei ymmärrä miten helposti mä väsyn. Lauantaina on M:n muutto. M sotin lupas, ettei mun tarvii muuta kun ajaa autoa. Toivottavasti se kanssa pitää.

Mua häiritsee se, ettei H tajua kuinka paljon mua ahdistaa ja kuinka muhun sattuu. Se on kuitenkin ollut todella pitkään mun paras ystävä, ei varmaan voi käyttää tätä termiä enää. Jopa S taita käsittää edes osan tästä kaikesta, sen käytös mua kohtaan on muuttunut totaalisesti.

Mä en vaan jaksais vääntää tätä tilannetta rautalangasta sellaselle, jonka pitäis kuulla se mun äänestä.

Väsyttää...

Mä olen alkanut nukkumaan pommiin. Siis kyllä, minä: pedanttisesti kellon soidessa nouseva ihminen. Torkutan, siirrän herätystä ja viimein herään 20 min ennenkuin pitäisi olla jo töissä :/

Tänään myöhästyin jopa lääkäristä! Onneksi on mukava ja ymmärtäväinen lääkäri, käski puolittaa Azonan illalla koska Seronil ilmeisesti tehostaa sen vaikutusta. HUOH! Mä en jaksais näitä lääkevenkoiluja, mutta pakko kai se on kestää; en mä tällasenakaan työkykyinen ole.. tai siis olen, mutta 10 tunnin yöunien jälkeen.

Lääkäri kyllä sanoi sitäkin, että se henkinen uupumus, mikä on ollut päällä - luoja tietää kuinka kauan - on kerryttänyt fyysistä univelkaa ja keho ottaa nyt rankalla kädellä takasin.

Eilen mietin pitkästä aikaa itseäni ihan näin fyysiseltä puolelta ja yritän huutaa huuto.netistä hiustenpidennykset. En muista, milloin olisin viimeksi ollut kiinnostunut omasta ulkonäöstäni enemmän kun ripsari/kajali-tasolla. Kyllä tää selkeesti taas tästä. Pitää vaan antaa itselleen aikaa...

Minä olen täällä!

Vihdoin alkaa tuntumaan siltä, että MINÄ olen tullut takaisin. Peilistä ei enää tuijota joku tuntematon ihminen, enkä tunne vain häviäväni näkymättömänä ihmisten sekaan kadulla. Minä olen täällä!

Ensi viikon aion vielä vain nauttia tästä olosta. Sen jälkeen otan itseäni niskasta kiinni ja alan pikkuhiljaa selvittämään syitä tuohon musertavaan oloon ja ennenkaikkea sitä, miten sen voi seuraavalla kerralla ehkäistä!

Päivä kaks..

Tänään töissä tuli niiin huono olo, että oksensin ja lähdin kotiin. Hauskoja sivuvaikutuksia tosiaan...

Mieliala on ollut todella paljon parempi - mikä lie placebo-vaikutus - eikä todellakaan ole ollut samanlaisia ajatuksia kuin eilen. Nyt kun tuon kuvotuksen vielä saisi pois.

Yöllä heräsin kerran puoli viideltä ja pelkäsin, etten enää saa unta. Kun en stressannut asiaa, vaan päätin levätä siihen asti, että kello soi, niin uni tuli uudelleen. Jo siitä nukkumisesta olisi pitänyt aikanaan hälytyskellot soida; en mä torkuta, saati sitten nuku pommiin! No, ens kerralla sitten ollaan taas viisaampia ja valppaampia.

Menis nyt äkkiä tää pari viikkoa, että nää hirveät sivuvaikutukset loppuis ja sitten alkaakin se hauskin osio; sen selvittäminen, miks mulle tuli tällanen olo... Asia kuitenkin kerrallaan...

Pelottaa...

Tänään ajelin kotiin; väsyneenä, nälissäni ja hieman tokkurassa uusista lääkkeistä.

Yhtäkkiä päähäni tuli mielikuva; kirkas kuin se olisi muisto. Näin itseni kävelevän parvekkeelle, kiipeävän kaiteelle ja hyppäävän alas. En ole eläissäni säikähtänyt näin.

Tuli kotiin, söin ja halasin kissojani... Pari- kolme viikkoa vielä ennenkun nämä uudet lääkkeet (toivottavasi) auttavat. Sitä odotellessa....

Lisää nappia naamariin...

Tänään aamulla sitten oli lääkäri. Oma työterveyslääkärini on kyllä painonsa arvoinen kultaa! Ja olen ilmeisesti saanut hänet koukutettua sukeltamiseen, mainitsi, että oli kokeillut laitesukellusta lomallaan =)

No joo, sitten asiaan... Juteltiin puolisen tuntia mun oloista, jotka siis vaihtelevasti ovat heitelleet jonkinasteisesta hypomaniasta pahan depression puolelle. Lääkäri rauhotteli ja kyseli todella tarkkaan syklien kestoista. Syklini ovat kuulema liian lyhyitä ollakseen oireita biposta. Kivi putosi sydämeltä. Kroonisella depressiolla mennään siis edelleen (jonkun mielestä tämä voi kuulostaa kauhealta, mutta sen taudin kanssa osaan elää, minäkuva selkeni hieman heti kun lääkäri kielsi bipon).

Lisää nappia tuli kuvioon, nyt on aamu ja iltalääkkeet erikseen (pitää ostaa sellanen annostaja kohta :D )ja rauhottavat paniikkikohtauksiin. Huoh... on tää taas tällasta. Mutta minkäs teet; kun aivot ei toimi normisti, ne ei vaan toimi. Sitten vaan tasapainotetaan.

Parempi mieli tuli kyllä heti, kun tajusin, että se iloinen, ulospäinsuuntautunut tyyppi oikeasti olenkin minä eikä vain joku taudinkuva! Nyt se tyyppi vaan pitää kaivaa kokonaan takas esiin!

Joku osas kuvata vielä paremmin kuin minä itse..

"viikatemies kun kanssa kohtalon sheikkaa
voi painovoima heittaa kuperkeikkaa
siskokin
tuntee tuon lain mutta silti
pian kainaloistaan siivet esiin tunkee

sisko lentää,
sisko lentää luokse
saman kylmäkätisen tohtorin

vaikka se tietaa että mikään ei
tunnu miltään
jos aina liian nopeasti pyörii hyrrä
vaikka se tietää että mikään ei tunnu
miltään
jos värit sotkee palettiin likaiseen

sisko lentää, mustat pilvet ohitse
kiitää
kopteri kehrää taivaalle noitaympyrää kun
sisko lentää luokse saman kylmäkätisen
tohtorin

sateenkaaret silmissa tanssii, maksa pumppaa painot pois
siskolla on kevyt
olo, ei jalat enää kauan maassa pysy..."

Don Huonot - Hyrrä (Albumilta Kameleontti)

Ja sit taas mennään...

Tunsin sen heti aamulla; sen tunteen kun vatsanpohjassa vääntää ihan kun vuoristoradassa. Toisaalta olin todella helpottunut, päivästä ei tulisi yhtä tuskainen kun kahdesta edellisestä, toisaalta pelottaa aivan pirusti.. ei tää hyvää tiedä.

Ei mielen kuulu ailahdella näin edestakas. Eilen juttelin puhelimessa kaikkien tyttöjen kanssa ja siinä puheluiden aikana tajusin, että mä olen aina ollut tällanen. Aallonpohjalta aallonharjalle ja siinä välissä keskellä hyökyaaltoa. Aina ne lääkärit multa sitä on kyselleet, mutta kukaan ei ole koskaan osannut kysyä ihan oikeita kysymyksiä. Eli lääkäri on puhunut aidasta ja potilas aidan seipäästä. Jos nyt maanantaina saataisiin joku järjestys asiaan...toivottavasti...

Tiedän, että nyt olisi aika lyödä se rauhottava nappi suuhun, mutta haluan nauttia tästä ihan vielä hetken. Olla tehokas ja toimelias ja puhelias....

Päivä uusi.... itse olen itseni pahin kriitikko...

Usvassa edelleen. Ihan kun mun maailmaa ympäröis sellanen harmaa utu, joka jotenkin pehmentää kaiken. Ruokahalu on tipotiessään, mikä ei sinänsä ole mitään uutta. Kun muistelen taaksepäin, niin sama tilanne on ollut joka kerta, kun nämä kohtaukset iskee.

Äsken juttelin pitkään puhelimessa yheteistyökumppanin samanikäisen naisen kanssa. Kyllä se sosiaalinen kontakti piristää, kunhan muisti vaan pelais. Ts minuutin kuluttua muistais vielä mitä on sanonut.

Töitäkin olen saanut tehtyä. Jouduin ottamaan yhden pamin, kun ahdisti niin pirusti vielä tunti sitten. Nyt ajattelin aloittaa meidän nettisivujen päivityksen. Sekin asia on vaan jäänyt roikkumaan, kun keskittymiskyky on ollut täysi nolla. Jotenkin alkaa tuntumaan siltä, että tämä olotila on sekamuotoinen. Mä kykenen toimimaan, mutta sellanen harso on mun ja ulkomaailman välillä. Ei oikeen tunnu sellaselta masennukseöta kun aikasemmin...

Mä menen päivässä eteenpäin sen ajatuksen voimin, että maanantaina pääsen lääkäriin. Toivottavasti muistan sanoa kaiken sen, mitä olen harjoitellut.

Eilen kirjoitin kaikille tärkeille tytöille kirjeen siitä, miltä musta tuntuu. Sen jälkeen olikin parempi olo. Ehkä tärkein opittava asia on, että MINÄ olen ainut joka vaadin itseltäni täydellistä jaksamista.

Rakas päiväkirja....

tänään se tuli taas. Istuin sohvalla ja katsoin TV:tä kun yhtäkkiä en enää tiennyt kuka ja missä olin. Kaikki ympäriltäni katosi, maailma painui utuun ja minua alkoi pelottaa. Irtosin itsestäni ja leijailin jonnekin. Minua alkoi pelottaa, tajsin kadottaneeni jotain; mutta en tinnyt mitä tai minne. Myöhemmin tajusin kadottaneeni itseni itseeni.

Tunistin isoäitini valokuvasta, aloin itkeä. Itkun palautti minut pikkuhiljaa tähän maailmaan; kotiini, siihen paikkaan, jossa minulla pitäisi olla turvallinen ja hyvä olla. Huomasin kissan kiivenneen syliini, aivan kun yrittäen lohduttaa. Katsoin kissaa ja tunnistin itsenikin.

Huomasin istuneeni sohvalla kaksi tuntia... aika oli kadonnut. Muistin lääkärin määräämät lääkkeet; kissa sylissäni hoipuin eteiseen käsilaukulleni. Lääke auttoi pikkuhiljaa.

Kävelin parvekkeelle ja sytytin tupakan, se tuntui todelliselta; hyvältä. Katsoin samaa maisemaa, jota olen katsellut viimeiset kahdeksan vuotta. Se ei enää näyttänyt aivan samalta. Joku on muuttunut: kupla alkaa kai vihdoin puhjeta.