tänään se tuli taas. Istuin sohvalla ja katsoin TV:tä kun yhtäkkiä en enää tiennyt kuka ja missä olin. Kaikki ympäriltäni katosi, maailma painui utuun ja minua alkoi pelottaa. Irtosin itsestäni ja leijailin jonnekin. Minua alkoi pelottaa, tajsin kadottaneeni jotain; mutta en tinnyt mitä tai minne. Myöhemmin tajusin kadottaneeni itseni itseeni.
Tunistin isoäitini valokuvasta, aloin itkeä. Itkun palautti minut pikkuhiljaa tähän maailmaan; kotiini, siihen paikkaan, jossa minulla pitäisi olla turvallinen ja hyvä olla. Huomasin kissan kiivenneen syliini, aivan kun yrittäen lohduttaa. Katsoin kissaa ja tunnistin itsenikin.
Huomasin istuneeni sohvalla kaksi tuntia... aika oli kadonnut. Muistin lääkärin määräämät lääkkeet; kissa sylissäni hoipuin eteiseen käsilaukulleni. Lääke auttoi pikkuhiljaa.
Kävelin parvekkeelle ja sytytin tupakan, se tuntui todelliselta; hyvältä. Katsoin samaa maisemaa, jota olen katsellut viimeiset kahdeksan vuotta. Se ei enää näyttänyt aivan samalta. Joku on muuttunut: kupla alkaa kai vihdoin puhjeta.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti