Usvassa edelleen. Ihan kun mun maailmaa ympäröis sellanen harmaa utu, joka jotenkin pehmentää kaiken. Ruokahalu on tipotiessään, mikä ei sinänsä ole mitään uutta. Kun muistelen taaksepäin, niin sama tilanne on ollut joka kerta, kun nämä kohtaukset iskee.
Äsken juttelin pitkään puhelimessa yheteistyökumppanin samanikäisen naisen kanssa. Kyllä se sosiaalinen kontakti piristää, kunhan muisti vaan pelais. Ts minuutin kuluttua muistais vielä mitä on sanonut.
Töitäkin olen saanut tehtyä. Jouduin ottamaan yhden pamin, kun ahdisti niin pirusti vielä tunti sitten. Nyt ajattelin aloittaa meidän nettisivujen päivityksen. Sekin asia on vaan jäänyt roikkumaan, kun keskittymiskyky on ollut täysi nolla. Jotenkin alkaa tuntumaan siltä, että tämä olotila on sekamuotoinen. Mä kykenen toimimaan, mutta sellanen harso on mun ja ulkomaailman välillä. Ei oikeen tunnu sellaselta masennukseöta kun aikasemmin...
Mä menen päivässä eteenpäin sen ajatuksen voimin, että maanantaina pääsen lääkäriin. Toivottavasti muistan sanoa kaiken sen, mitä olen harjoitellut.
Eilen kirjoitin kaikille tärkeille tytöille kirjeen siitä, miltä musta tuntuu. Sen jälkeen olikin parempi olo. Ehkä tärkein opittava asia on, että MINÄ olen ainut joka vaadin itseltäni täydellistä jaksamista.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti